Alkuperäinen versio: ”Nr 14: Funnen skyldig”
Käännös: Terhikki Mäkelä
Olen kasvanut protestanttisessa yhteiskunnassa, ja kulkenut ympäriinsä huonon omantunnon kanssa. Kaikkialle.
Nyt ajan henki on toinen. Auktoriteettien voima on asteittain kadonnut. Ihmiset eivät automaattisesti hyväksy että kirkolla, poliitikoilla, opettajilla, ekonomeilla ja filosofeilla välttämättä olisi oikea vastaus kaikkeen.
Reaktio muistuttaa heilurista, joka on ollut tiukasti kiinnitetty toiseen kellotapulin reunaan monien vuosien ajan – yhtäkkiä se päästetään irti ja se heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen – Minä Minä Minä. Nyt me itse olemme elämämme keskipisteenä, ja syystä ja syyllisyydestä on tullut tabu – jotain, minkä kanssa on oltava sujut voidaksemme olla omia itsejämme.
— Ehkä termit ovat loppuun käytettyjä, ehkä meidän pitäisi löytää merkitykseltään kokonaan uusi sana. Halusimmepa sitä kuinka paljon tahansa, itse peruskysymys ei katoa minnekään. Se on löydetty ja tullaan löytämään kaiken olemassaolon olennaisena osana. Kyse on vastuusta. —
Fortumin johdon ympärillä tuulee, matalasuhdanne koettelee meitä rankasti. Me vaikutamme ja olemme osallisia – sekä silloin kun olemme hiljaa kuin silloinkin kun annamme vaaleissa luottamuksemme poliitikoille jotka antavat asioiden mennä niin kuin ne nyt menevät. On niin helppoa, niin kuin menneinä aikoina Egyptissä, ratsastaa hyvinvoinnin tietä ne seitsemän hyvää vuotta. Mutta kasvu – väestön määrässä, rikkaudessa, energiavaroissa jne. – ei voi jatkua ikuisesti, ja sen me tiedämme varsin hyvin: koko maailmanhistoria osoittaa että elämä tasapainottaa itse itsensä.
Siksi ei ole oikein että me, kun ne seitsemän laihaa vuotta kolkuttavat ovella, levitämme kätemme ja sanomme, ettei meillä ollut aavistustakaan. Se ei ehdottomasti ole ok ekonomeilta, poliitikoilta, pankinjohtajilta, mutta ei myöskään ihmisiltä kaupungin kaduilla. Syntipukin metsästyksellä on suuntansa: ‘Se on USA joka tämän aiheutti’, ‘se on EU’… guess what? Se on ihminen joka antoi tämän tapahtua – sinä ja minä.
Se mikä ajoi minut Pietarsaaren torille 5. joulukuuta 2008, oli turhautuminen, oikeudentunto ja huono omatunto. Pietarsaaren seudulla nuuskakieltoa ei ole koskaan kunnioitettu. Se on laitettu samaan kategoriaan kuin esimerkiksi pyöräilykypärän käyttöpakko – jotain, minkä kanssa voi elää, mutta joka ei sen kummemmin vaikuta päivittäiseen elämään.
Tämän näkemyksen jakaa todellakin suurin osa kaupungin viranomaisina työskentelevistä, koska kieltoa on ilmeisestikin katsottu läpi sormien. Jos halutaan olla tuomitsevia, ovat poliisit, tullimiehet ja muu oikeuslaitos sulkeneet silmänsä, koska siihen ei ole aiemmin puututtu. Myös se, että olemme ostaneet nuuskaa tuomittujen väylien kautta on tehnyt laittomuuden jatkumisen mahdolliseksi.
— Valtio on kriminalisoinut nuuskakaupan, ja meidän pitäisi liittyä heihin – JOS lainsäädännön merkitys nähdään sellaisena. —
Me olemme syyllisiä. Ei ole että heti osoitetaan sormella ja sitten pestään kädet asiasta kun nuuskanhankkijat jäävät kiinni. Olen ollut osa systeemiä joka aiheutti sen, että tuomiot voivat olla niin kovia, koska en protestoinut aikaisemmin.
Haluan tehdä jotain asian eteen. Viedä sen energian, jonka sain nähdä Pietarsaaren torilla aina Brysseliin asti, jotta valkenisi se päivä jolloin lainsäätäjät tulisivat tietoiseksi siitä että he eivät voi tuomita joitain yksittäisiä ihmisiä yleisen uneliaisuutemme vuoksi – oli kyse sitten nuuskasta tai yhteiskunnasta laajemmin.
