kieli

6 inlägg

Heitellä banaaneja kattotuulettimeen

EU-vaalit 2009 Kirjoitukset Muut kirjoitukset Suomeksi

Alkuinen versio: ”Att kasta bananer i takflälten”
Käännös: Terhikki Mäkelä

Haluan aloittaa kiittämällä ystävääni ML:ää siitä että hän kasvatti lapsensa luovuuteen ja sitä että saan lainata heidän iltaviihdykettään kuvaavaksi otsikoksi tälle tekstille jota parhaillaan olen tekemässä…vaikka en tiedäkään miltä tuntuu hangata kattoa ja seiniä puhtaaksi ;)

Voiko joku selvittää mikä logiikka on sen kriitiikin takana jota saan kun otan esiin ehdokasrahoituksen epäoikeudenmukaisuuden? RKP:läiset nousevat esiin lyhyesti sanottuna joka nurkasta, ja auto-poliittinen puhetulva tasaiseen tahtiin:

Minun tulisi olla hiljaa, osoittaa kunnioitusta, tietää paikkani, ei pitäisi olla huono häviäjä, ymmärtää että politiikassa tarvitaan verkostoja, kokemusta ja kontakteja. Saan olla iloinen että näin meni, että pääasia on että saimme säilytettyä suomenruotsalaisen mandaatin Brysselissä. Vaalit olivat voitto. Ja säilytimme suomenruotsalaisen mandaatin. Se on pääasia. Hiljaa. Brysselissä.

Oi ei. Niin en ole milloinkaan ajatellut. Minun naiivissa maailmassani EU-parlamentaarikko edustaa valitsijoitaan. Minun naiivissa maailmassani EU-parlamentaarikko edustaa valitsijoitaan. En suostu kutistamaan heitä ääniksi suomenruotsalaisuuden hyväksi.  Ehkä juuri tässä olen ymmärtänyt jotain väärin.

— Minulle on paljon tärkeämpää että EU-parlamentissa istuu järkeviä ihmisiä, kuin että he puhuvat ruotsia. —

Se, että on olemassa järkeviä ihmisiä, jotka puhuvat ruotsia, on aivan toinen juttu. Yhtä varmasti kuin että äidinkieli on ruotsi, tai RKP:n jäsenyyt, ei ole asia joka tapaa sen, että ihminen on sopiva EU-parlamentarikoksi… mutta nythän ei ole lainkaan siitä kysymys.

Se mihin reagoin RKP:n ehdokasrahoituksessa oli täsmälleen sama asia kuin se mikä vei minut torille 5 joulukuuta. Epäoikeudenmukaisuus. Miksi minun pitäisi olla siitä hiljaa juuri nyt?

On täysin itsestäänselvää että tietyt voimat RKP:ssä halusivat nimetä minut saalistamaan ääniä joita puolue ei muuten olisi voinut saada. Tästä olen ollut tietoinen alusta asti.

”Sidu, oletko sinä se nuuskaaja?” oli ensimmäinen kommentti jonka kuulin Simonkadulla helmikuussa. ”Kyllä, ja sinulla varmaan on hissin avaimet?” vastasin. Oivalsin heti muutamia viikkoja myöhemmin että hissipoikana toimi Puolueen korkeassa asemassa oleva virkamies.

Kaikki RKP:ssä eivät ole ajatelleet samalla tavoin. Joillekin on ollut tärkeää se mitä olen ja mihin uskon – ei se, minkä tyyppistä nikotiinia käytän, eikä myöskään kalastaminen täysin tuntemattomissa vesissä. Jotkut toiset ovat kohdanneet minut epäluuloisesti – heistä suurin osa on hyväksynyt minut, jotkut ottaneet välimatkaa.

Mutta kukaan – KUKAAN – ei ole käskenyt minua pitämään kitaani kiinni, päinvastoin: monet puolueen sisällä ovat halunneet ratsastaa nuuskapopulismilla äänikertoimia korvaavat dollarinkuvat silmissään:”On hyvä että olet liikkellä, näytä niille, anna kuulua!

Juuri sitähän minä teen, joten miksi heti tämä kritiikki puoluejohdolta, kansanedustajilta ja ruohonjuuritasolta? Ehkä se on vain niin että veistä saa käyttää vain reviirin puolustukseen, ei leikkaamaan pois omia mätäpaiseita?

Onko se siinä tapauksessa niin, että minun pitäisi velvollisuudentuntoisesti olla kiltti, hiljaa ja kiitollinen…pitääkö minun passiivisena katsoa kun se asiayhteys johon minut liitetään lahoaa sisältäpäin? Onko teillä kalpeaakaan aavistusta siitä, kenet nimesitte, RKP?

Suomenruotsalainen kansantanssi äänestäjien kanssa

EU-vaalit 2009 Kirjoitukset Lehtien yleisöosasto

Alkuperäinen versio: ”Finlandssvensk folkdans med väljarna”
Yleisönosastokirjoitus lähetetty lehtiin: ÖT, Vbl och Sydin, 10.6.2009
Käännös: Terhikki Mäkelä

RKP:tä on kritisoitu askeleen jäljessä olemisesta. Uskon, sen jalkojen laahaavan tahallaan jalkojaan. Perinteisen, konservatiivisen oikeistoblokin auktoriteetti on yhä hyvin suuri. Johto ilmoittaa puolueen olevan liberaali, siihen se on pakotettu – suomenruotsalaisten yhteen kokoaminen vaatii varsin laajalla suuttimella varustetun pölynimurin.

Ei siis ole yllätys että EU sai RKP- parlamentikon joka on porvarillisessa oikeistossa. Seuratkaa rahaa, niin löydätte syyn. Kaikki puhe kahdestakymmenestä pääehdokkaasta on tietenkin ensiluokkaista ”bullshittia”, valhe päin kasvoja meille ehdokkaille, jotka tapasimme Brysselissä 15. huhtikuuta vakuutettuina siitä että me kaikki pelaamme samoilla ehdoilla taloudellisen tuen suhteen. Vaaleissa olivat sitäpaitsi Torvalds ja Månsson asetettu toistensa viereen hienotunteisesti pirstomaan liberaaleja ääniä. Kampanja oli rahoitettu ja rakennettu niin että Haglundin edellytykset olisivat niin suuret kuin mahdollista, ja asetelma onnistui.

Jos puolue olisi ollut tosissaan kiinnostunut ehdokkuuden laajuudesta, olisi nähty että sekä nimeäminen että taloudellinen tuki olisi ollut tasan balansoitu liberaalien ja konservatiivien ehdokkaiden kesken, eteläisen Suomen ja Pohjanmaan välillä. Nyt sellaista tahtoa ei löytynyt. Piilotettu agenda on ollut saada ehdokas joka tyydyttää puolueen todellisen vallanhimon. Siihen ei kuulu Wallin – hän on enemmänkin yksi kaljuunanfiguureista aluksen keulilla, iloisesti laineilla hyppien.

En välitä erilaisten ”hiukan enemmän pääasiallisten” pääehdokkaiden kampanjarahoituksen takana olevien rahastojen, säätiöiden ja tukiryhmien nimistä. Terveellä maalaisjärkeä käyttäen voidaan todeta että pääoma tulee niiltä joilla on valtaa vaikuttaa siihen että RKP edustaa oikeistopolitiikkaa puettuna liberaaleihin ruotsinkielisiin vaatteisiin.

”Pääasia on että pystyimme säilyttämään suomenruotsalaisen mandaatin Brysselissä” – se on mantra jota puolueen toimesta messutaan vastauksena kaikkiin kriittisiin analyyseihin tämän tapauksen yhteydessä. Jos tämä todellakin on pääasia, olisi johto voinut toimia toisin kampanjan aikana, valmistaa tilaa oikeuden mukaisille mahdollisuuksille saadakseen aidosti liberaalin RKP-edustuksen parlamenttiin. Nyt ammutaan itseään jalkaan – ei voida sen enempää toivoa kuin vaatiakaan, että suomenruotsalaiset ikuisesti kielellisen solidaarisuuden nimissä asettuvat antamaan äänensä vanhentuneelle, konservatiiviselle oikeistopolitiikalle.

Ajattelen siis hyvin kaksijakoisesti. Olen hyvin surullinen siitä ettei RKP:llä itse asiassa tunnu olevan mitään halua täyttää tyhjiötä puoluekentän keskustassa, olla todellinen liberaalinen vaihtoehto suomalaisessa politiikassa. Taistelussa yksilön valinnan vapauden puolesta – myös siinä kysymyksessä, mitä kieltä puhutaan – on paljon suurempi painoarvo kuin sillä mitä tämä perustetuttu, tekohengitys puolue harjoittaa. Ruotsin kielen hengissä pysymiseen on uutta happea, mutta silloin pitää uskaltaa siirtää fokus kielireviirin puolustuksesta sen turvaamiseen, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla oma itsensä.

Samalla olen vilpittömän onnellinen siitä että lähetimme parlamentikon europarlamentin liberaaliin puolueryhmään. Tämä puolueryhmähän jarruttaa holhousta mitä parhaimmin. Se oli itsessään pienellä kampanjavälineillä ja melkein 6000 äänestäjän luottamuksella tehdyn mielipuolisen työmäärän väärtti. Kiitos kaikille jotka äänestitte minua! Äänenne menivät tarkoitukseen, joka on paljon suurempi kuin RKP haluaa olla.

Nro 3: Kieltä ja rautalankaa

25 asiaa EU-vaalit 2009 Suomeksi

Alkuperäinen versio: ’Nr 3: Språk och ståltråd’
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Elämä on joskus yllättävän kyynistä. Joitain päivien sen jälkeen kun kirjoitin tekstin monikielisyyden voimasta, minua tölväistiin suomenruotsalaisuudesta kaksi kertaa vuorokauden aikana.

Viesti oli suurelta osin yhtenevä. ”He ovat hurreja, parempaa väkeä, rannikonruotsalaisia, uskovat olevansa niin pahuksen hyviä. Mikseivät he voi puhua suomea niin kuin tavallinen kansa?” Jotakuinkin näin. Toinen mumisten viereisessä pöydässä, toinen kiljuen blogimuurin anonymiteetin suojassa. Kumpikin yhtä happamia, sisäänpäin kääntyneitä.

Elämäntarkoitukseni ei voi olla se, että yritän osoittaa miten vähän olen parempi, miten minun on vaikeaa olla enää paljoa tavallisempi kuin olen tällaisenani. Jos joku ei halua ymmärtää, en voi häntä siihen pakottaa.

On vain yksi asia jota ihmettelen: Jos se uni joka nousee hämärästä voisi olla totta, jos kaikki erityisen epätavalliset ihmiset voisivat kerralla kadota –  kaikki ruotsinkieliset, homot, vegaanit, somalit, siviilipalveluksen suorittajat, ympäristöaktivistit, akateemikot, adventistit, vasenkätiset – ketä jäisi jäljelle jännittämään rautalankaa ympyräksi? Jos se joka puristetaan ahtaalle lopulta perääntyy, mihin jää sortajien joukko? Harhailemaan autiolla ja karulla kentällä, vihdoinkin vapaana, hyvin samankaltaisina, ja olematta mitään.

Tarvitsemme toisiamme jopa vihaan. Kuinka loputtoman paljon enemmän tarvitsemmekaan toisiamme voidaksemme rakastaa?

Liberalismi ja RKP:n tulevaisuus

EU-vaalit 2009 Kirjoitukset Muut kirjoitukset

(Patrick Wingrenin puheenvuoro Ruotsalaisen Kansanpuolueen puoluepäivässä Helsingissä, sunnuntaina 17.5.2009)

”Puheenjohtaja, hyvät puoluepäiväläiset:

Tänään tunnen itseni naiseksi… minulla on kaksi minuuttia puhuakseni yhtä tärkeistä asioista, kuin mihin eilisillä puhujilla oli varattu kolme minuuttia. Siitä tulee mieleen sukupuolten väliset palkkaerot ;)

Haluan nostaa leukani ja väittää, ettei tämän puolueen tulevaisuus ensikädessä ole riippuvainen siitä, että puhun kieltä jota puhun nyt, eikä edes siitä että puhun ruotsin kielen puolesta, vaan siitä että mitä minä – me – olemme, liberaaleja.

Politiikka kehittyy Suomessa kollektiiviseen suuntaan, jossa yhteinen hyöty rajoittaa yksilön omia valintoja. Tämä on pelottavaa. Se että yhteys olisi tavoitettavissa sitä kautta että meistä tulee mahdollisimman samanlaisia, on yksi suurimmista, koskaan lausutuista valheista.

Yhdenmukaistaminen vie ihmisen pois yhteydestä. Yhteyttä on jakaa yhdessä, ja se ei yksinkertaisesti ole kiinnostavaa enää silloin kun jaan jotain, joka muilla jo on. Kollektiivi tulee pakotetuksi etsiä toisenlaisia tapoja kuulla toisiaan. Se kääntyy toisiinsa päin, osoittaa ”noita tuolla” voidakseen löytää oma tapansa olla ”me”.

Aivan samalla tavalla kuin on helpompaa kutsua minua nuuskamuikkuseksi kuin muodostaa sanat Patrick Wingren – sekä kieliopillisesti että ideologisesti – niin tiukennetaan ja yksinkertaistetaan yhteiskuntaryhmiäkin. Tulee kollektiivi kielivähemmistöä vastaan, kollektiivi maahanmuuttajia ja pakolaisia vastaan – kyllä, jopa kollektiivi valtionjohtoa vastaan, selkeä siirto tämän päivän Suomen populistisessa politiikassa.

Mutta mitä tapahtuu jos heidän toiveestaan yhtäkkiä tulee todellisuutta? Mitä tapahtuu kun kaikki erityisen epätavalliset ihmiset katoavat? – kaikki ruotsinkieliset, homot, vegaanit, somalit, siviilipalvelusmiehet, ympäristöaktivistit, akateemikot, metodistit ja vasenkätiset.  Mihin päätyy kollektiivi? Harhailemaan karulla ja kolkolla kentällä, hyvin samanlaisena ja olematta yhtään mitään.

Tällä puolueella, ja suomenruotsalaisilla vähemmistönä, ei ole mitään mahdollisuuksia pysyä hengissä kielen perusteella. RKP:stä pitää tulla – ja uskaltaa olla – se puolue joka taistelee sen puolesta että jokaisella suomalaisella olisi mahdollisuus olla omia persooniaan, kollektiivisen harmaan massan sijasta.

— Liberalismi ei ole itsekästä. Se ei ole myöskään epäsosiaalista, tai vastuutonta. Ennen kaikkea se ei varmasti ole koskaan välinpitämätöntä. —

Itse sana liberalismi on otettu pois meiltä, jotka uskomme siihen. Sitä ei tulla antamaan meille takaisin vapaaehtoisesti, joten otetaan se takaisin osoittamalla miten se eletään todeksi.”

Kieltä ja rautalankaa

EU-vaalit 2009 Kirjoitukset Muut kirjoitukset Suomeksi

Alkuperäinen versio: ’Språk och ståltråd’
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Elämä on joskus yllättävän kyynistä. Joitain päivien sen jälkeen kun kirjoitin tekstin monikielisyyden voimasta, minua tölväistiin suomenruotsalaisuudesta kaksi kertaa vuorokauden aikana.

Viesti oli suurelta osin yhtenevä. ”He ovat hurreja, parempaa väkeä, rannikonruotsalaisia, uskovat olevansa niin pahuksen hyviä. Mikseivät he voi puhua suomea niin kuin tavallinen kansa?” Jotakuinkin näin. Toinen mumisten viereisessä pöydässä, toinen kiljuen blogimuurin anonymiteetin suojassa. Kumpikin yhtä happamia, sisäänpäin kääntyneitä.

Elämäntarkoitukseni ei voi olla se, että yritän osoittaa miten vähän olen parempi, miten minun on vaikeaa olla enää paljoa tavallisempi kuin olen tällaisenani. Jos joku ei halua ymmärtää, en voi häntä siihen pakottaa.

On vain yksi asia jota ihmettelen: Jos se uni joka nousee hämärästä voisi olla totta, jos kaikki erityisen epätavalliset ihmiset voisivat kerralla kadota –  kaikki ruotsinkieliset, homot, vegaanit, somalit, siviilipalveluksen suorittajat, ympäristöaktivistit, akateemikot, adventistit, vasenkätiset – ketä jäisi jäljelle jännittämään rautalankaa ympyräksi? Jos se joka puristetaan ahtaalle lopulta perääntyy, mihin jää sortajien joukko? Harhailemaan autiolla ja karulla kentällä, vihdoinkin vapaana, hyvin samankaltaisina, ja olematta mitään.

Tarvitsemme toisiamme jopa vihaan. Kuinka loputtoman paljon enemmän tarvitsemmekaan toisiamme voidaksemme rakastaa?

Nro 15: Kieli rajoittaa ja vapauttaa

25 asiaa EU-vaalit 2009 Kirjoitukset Suomeksi

Alkuperäinen versio: ’Nr 15: Språken begränsar och befriar’
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Minun käy sääliksi niitä jotka eivät saa puhua ja kirjoittaa omaa äidinkieltään yhteiskunnassa jossa elävät.

Monilla suomenkielisistä ystävistäni on vaikeuksia löytää oikeat sanat kun he ovat hyvin vihaisia tai iloisia, ja sama koskee minua niin suomen- kuin englanninkieltä käyttäessäni. Selkäytimessä oleva kieli tulee esiin kuin iskettäessä polvilumpion refleksipisteeseen. Suorana luontevana ja itsestään selvänä.

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä että arvostukset eivät ole kiinni kielestä. Minun perustavanlaatuinen persoonallisuuteni ei muuta muotoaan puhuessani toista kieltä, ei edes vaikeissa tilanteissa jolloin suomenkielen äärettömän monet erilaiset päätteet haastavat minua, ruotsinkielisen pohjanmaan asukasta. Joskus se sujuu helpommin, joskus se tuntuu turhauttavalta. Tärkeintä on kuitenkin että ihmiset eivät ainoastaan puhuvat keskenään, vaan uskaltavat keskustella.

Olen lumoutunut siitä että yhdessä maassa voidaan puhua useita eri kieliä ja samalla liittyä yhteen jonkun sellaisen kautta joka on sanojen ulkopuolella. Tunnen erityistä yhteenkuuluvuutta useiden suomenkielisten ystävien kanssa – juuri siksi että olemme maanmiehiä, naapureita, muusikkoja joiden kanssa työskentelen, työtovereita.

Ilmaisen itseäni parhaiten ruotsiksi. Ehkä juuri siksi koen tärkeäksi puhua toista kieltä. Ajatukselle tulee terveellistä painoarvoa, koska kielelliset rajoitukseni tekevät tärkeäksi sen että minulla on jotain sanottavaa.

Jos karsimme ja harvennamme suomalaista kielten rikkautta, silvomme samalla itsemme.
Meitä pitää koossa inhimillisyys, ja äidinkielen juurien pitää voida löytää ravintonsa kansanmullasta. Se tekee meistä paljon suurempia kuin mitä meistä voi tulla yksikielisen oman käden kautta.