yhteiskunta

Alkuperäinen versio: ”Nr 9: Intergrering och integritet”
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Maan rajat aukeavat, sekä aidosti humanitäärisessä hengessä että siksi koska EU kehottaa meitä tekemään niin. Tämä asettaa meidät tilanteeseen joka voi tuntua vieraalta.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten kansakunnan loukkaamattomuutta uhattiin. Kansan vastauksen tuloksena olemme yhä itsenäisiä. Paljon siitä voimasta jota kansakunta silloin osoitti, suunnataan nykyisin ulkomaalaisvastaisiin virtauksiin, heijastetaan heihin jotka eivät muodosta mitään senkaltaista vaaraa. Talvisodan käyttö vipuvartena maahanmuuttokeskustelussa ei ole erityisen isänmaallista, lähinnä vain kunnioituksen puutetta kaikkia heitä kohtaan joita silloin koeteltiin.

Isänmaallinen kulttuuri joka on riittävän vahva, ei oikeastaan ole uhattuna integraation myötä – ääriviivojen tulee sitä vastoin näkyä selkeämmin kun jaamme hapen yhdessä muun maailman kanssa. Pitäisi olla itsestään selvää että voimme vaatia, että heidän jotka haluavat tulla osaksi Suomea tulee oppia komminikoimaan maan kielellä/kielillä, ja kunnioittaa meidän tapamme ajatella ja meillä säädettyjä lakeja – yhtä luonnollisesti kuin mahdollisuuden tarjoamisenkin pitää olla sitä.

Alkuperäinen versio: ”Nr 14: Funnen skyldig”
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Olen kasvanut protestanttisessa yhteiskunnassa, ja kulkenut ympäriinsä huonon omantunnon kanssa. Kaikkialle.

Nyt ajan henki on toinen. Auktoriteettien voima on asteittain kadonnut. Ihmiset eivät automaattisesti hyväksy että kirkolla, poliitikoilla, opettajilla, ekonomeilla ja filosofeilla välttämättä olisi oikea vastaus kaikkeen.

Reaktio muistuttaa heilurista, joka on ollut tiukasti kiinnitetty toiseen kellotapulin reunaan monien vuosien ajan – yhtäkkiä se päästetään irti ja se heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen – Minä Minä Minä. Nyt me itse olemme elämämme keskipisteenä, ja syystä ja syyllisyydestä on tullut tabu – jotain, minkä kanssa on oltava sujut voidaksemme olla omia itsejämme.

— Ehkä termit ovat loppuun käytettyjä, ehkä meidän pitäisi löytää merkitykseltään kokonaan uusi sana. Halusimmepa sitä kuinka paljon tahansa, itse peruskysymys ei katoa minnekään. Se on löydetty ja tullaan löytämään kaiken olemassaolon olennaisena osana. Kyse on vastuusta. —

Fortumin johdon ympärillä tuulee, matalasuhdanne koettelee meitä rankasti. Me vaikutamme ja olemme osallisia – sekä silloin kun olemme hiljaa kuin silloinkin kun annamme vaaleissa luottamuksemme poliitikoille jotka antavat asioiden mennä niin kuin ne nyt menevät. On niin helppoa, niin kuin menneinä aikoina Egyptissä, ratsastaa hyvinvoinnin tietä ne seitsemän hyvää vuotta. Mutta kasvu – väestön määrässä, rikkaudessa, energiavaroissa jne. – ei voi jatkua ikuisesti, ja sen me tiedämme varsin hyvin: koko maailmanhistoria osoittaa että elämä tasapainottaa itse itsensä.

Siksi ei ole oikein että me, kun ne seitsemän laihaa vuotta kolkuttavat ovella, levitämme kätemme ja sanomme, ettei meillä ollut aavistustakaan. Se ei ehdottomasti ole ok ekonomeilta, poliitikoilta, pankinjohtajilta, mutta ei myöskään ihmisiltä kaupungin kaduilla. Syntipukin metsästyksellä on suuntansa: ‘Se on USA joka tämän aiheutti’, ‘se on EU’… guess what? Se on ihminen joka antoi tämän tapahtua – sinä ja minä.

Se mikä ajoi minut Pietarsaaren torille 5. joulukuuta 2008, oli turhautuminen, oikeudentunto ja huono omatunto. Pietarsaaren seudulla nuuskakieltoa ei ole koskaan kunnioitettu. Se on laitettu samaan kategoriaan kuin esimerkiksi pyöräilykypärän käyttöpakko – jotain, minkä kanssa voi elää, mutta joka ei sen kummemmin vaikuta päivittäiseen elämään.

Tämän näkemyksen jakaa todellakin suurin osa kaupungin viranomaisina työskentelevistä, koska kieltoa on ilmeisestikin katsottu läpi sormien. Jos halutaan olla tuomitsevia, ovat poliisit, tullimiehet ja muu oikeuslaitos sulkeneet silmänsä, koska siihen ei ole aiemmin puututtu. Myös se, että olemme ostaneet nuuskaa tuomittujen väylien kautta on tehnyt laittomuuden jatkumisen mahdolliseksi.

— Valtio on kriminalisoinut nuuskakaupan, ja meidän pitäisi liittyä heihin – JOS lainsäädännön merkitys nähdään sellaisena. —

Me olemme syyllisiä. Ei ole että heti osoitetaan sormella ja sitten pestään kädet asiasta kun nuuskanhankkijat jäävät kiinni. Olen ollut osa systeemiä joka aiheutti sen, että tuomiot voivat olla niin kovia, koska en protestoinut aikaisemmin.

Haluan tehdä jotain asian eteen. Viedä sen energian, jonka sain nähdä Pietarsaaren torilla aina Brysseliin asti, jotta valkenisi se päivä jolloin lainsäätäjät tulisivat tietoiseksi siitä että he eivät voi tuomita joitain yksittäisiä ihmisiä yleisen uneliaisuutemme vuoksi – oli kyse sitten nuuskasta tai yhteiskunnasta laajemmin.

Alkuperäinen versio ”Nr 17: Pacifism”
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Rakastan rauhaa – kukapa ei rakastaisi?

Minä uskon myös ajatukseen väkivallattomuudesta vahvuutena ja valitsin sen vuoksi siviilipalveluksen. Tämä valinta oli seurausta henkilökohtaisesta vakaumuksestani, kannan siitä vastuun.

Asevelvollisuus on monimutkainen kysymys, johon minulla ei ole vastausta. Monikaan meistä tuskin suostuisi vaieten siihen että maahamme tunkeuduttaisiin. Kuitaan en pysty hyväksymään ajatusta että järjestelmällisesti kouluttautuisin tappamaan, edes puolustustarkoituksessa. Se ei vain sovi minun persoonaani.

Samanaikaisesti tiedän että mikäli syntyisi konkreettinen uhka – esimerkiksi joku uhkaisi poikaani tai tytärtäni – minä varmasti käyttäisin väkivaltaa, mikäli heidän suojelemisensa sitä vaatisi. Silloin suojeluvaistoni ottaisi kyllä vallan.

Minua voidaan pitää tekopyhänä ja ehkä siinä joskus ollaan oikeassa. Kuitenkin tiedän, että sinä vuonna jonka vietin Kårkullassa – työskentelin kehitysvammaisten kanssa heidän arjessaan ja asuen pääkaupunkiseudulla – möyhensi minua, muokkasi ihmisenä. Kun ikätoverini puhuvat intti-ajastaan, voin kadehtia heidän porukkahenkeään, mutta samanaikaisesti en vaihtaisi omaa kokemustani – ja jonkun hyväksi toimimista – siihen että olisin toiminut jotain vastaan.

Pasifismini ei ole koskaan joutunut koetukselle ja toivon, että niin ei kävisikään. Oli ajatus sitten järkevä tai ei, yritän luopua epätoivosta.

Niin suomalainen kuin olenkin, minulle on vaikeaa se miten yhteiskuntamme panostaa niin paljon energiaa ja taloudellisia resursseja siihen mitä eniten pelkäämme. Siviilipalveluksen valitseminen oli minulle myös yritys hallita aikaa ja rahoja oikein.

Alkuperäinen version: ”Nr 18: Flyktingpolitik”
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Meillä asiat ovat paremmin, kuin suurimmalla osalla maailman asukkaista. Tästä johtuu, että Suomi EU:n jäsenenä on tullut erityisen kiinnostavaksi – niin meille suomalaisille kuin myös heille jotka haluavat muuttaa tänne.

Suomeen otetaan monenlaisia ihmisiä. Heidän joukossaan on niitä jotka tarvitsevat kipeästi apua kuin myös niitä joille tilaisuus tarjoaa mahdollisuuden henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluun. Kuka meistä lopulta pystyy päättämään kuka kuuluu mihinkin joukkoon?

Uskon järjestelmään joka perustuu ajatukseen ‘the benefit of a doubt’ – luottamus mieluummin kuin epäilys. Se on vähintä mitä voimme tehdä heille jotka ovat kokeneet kovia.

Jos me sitten saamme tänne sellaisia jotka käyttävät järjestelmää väärin niin kuin osa suomalaisista tekee, voimme lohduttautua sillä, että juuri sellaista elämä on. Kaikki aidosti ihmiset huomioonottavat järjestelmät ovat haavoittuvia – se antaa mahdollisuuden hyväksikäytölle. Niin tapahtuu meidän sosiaalisessa järjestelmässämme, kuin myös elämässä yleensäkin.

Alkuperäinen versio: ”Nr 22: Energi i oändlighet”
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Suomessa keskustellaan jälleen kerran ydinvoimalan rakentamisesta:

Kolme uuden ydinvoimalan perustamishakemusta on parhaillaan hallituksen käsiteltävänä. Energiateollisuus ajattelee tarvitsevansa kolme uutta reaktoria turvatakseen energian saatavuuden ja Kokoomus pitää kovaa ääntä sen puolesta että ainakin kaksi reaktoria rakennettaisiin. (Hbl 16.3.2009)

En pidä tästä, kahdesta syystä:

Ensinnäkin vaistoni sanoo, että meidän tulisi panostaa uusiutuvista lähteistä saatavaan energiaan. Kierrättäminen on parempi vaihtoehto kuin roskaaminen – ei vähiten silloin kun jätteet ovat radioaktiivisia. Ei tunnu tervettä jättää sellaista perintöä meidän jälkeemme tuleville. Se merkitsisi kirjaimellisesti säteilevää tulevaisuutta, satojatuhansia vuosia.

Toiseksi on olemassa raja, emme voi aina vain lisätä energian käyttöä. Jatkuvasti kasvava energiantarve ei vaikuta järkevältä kun emme huolehdi paremmin jo käytettävissä olevasta energiasta.

Niinpä hävettää tunnustaa, että en vieläkään – huolimatta siitä että etsin innokkaasti tietoa verkosta – ole vaihtanut sähköntoimittajaa ja ostanut hiukan kalliimpaa ”vihreää” sähköä. Ja että ilmanlämpöpumppu-esitteet lojuvat ja keräävät pölyä toimiston hyllyllä. Tämän, niin kuin monen muunkin asian, tulisi alkaa ruohonjuuritasolta. Arkipäivästä.

Alkuperäinen versio: ”Nr 23: Lön efter ansvar”
Käännös: Terhikki Mäkelä 

Suuremman vastuun pitäisi tuoda paremmat ansiot. Siksi minulle ei ole mikään ongelma että minun pomollani on parempi palkka kuin minulla, ei edes sillä, että solisti saa suuremman palkkion konsertista kuin minä joka olen muusikkona bändissä.

Kuka sitten laajemmalla perspektiivillä kantaa vastuun? Eivätkö he, jotka pitävät huolta meistä niin lapsina kuin aikuisinakin. Meidän sosiaalinen turvaverkostomme on korkeatasoista, mutta sen kunnallisella tai valtiollisella sektorilla työskentelevillä ei vieläkään ole kunnon palkkaa.

Ajattelen vaikka peruskoulunopettajia, poliiseja, pelastuslaitosten työntekijöitä, hoitajia. Jotta nämä tehtävät olisivat kiinnostavia, ei julkisen sektorin palkkaus saisi olla niin alhainen suhteessa yksityisen sektorin palkkoihin.

Jos tämä vaatii korkeampaa verotusta, minä henkilökohtaisesti olen valmis maksamaan oman osani. Aluksi tulisi kuitenkin tutkia, miten valtiollisen ja kunnallisen talouden rakennetta tulisi muuttaa jotta palkansaajien ansiot voisivat vastata sitä vastuuta, jonka he kantavat meidän elämästämme.