Alkuinen versio: ”Att kasta bananer i takflälten”
Käännös: Terhikki Mäkelä
Haluan aloittaa kiittämällä ystävääni ML:ää siitä että hän kasvatti lapsensa luovuuteen ja sitä että saan lainata heidän iltaviihdykettään kuvaavaksi otsikoksi tälle tekstille jota parhaillaan olen tekemässä…vaikka en tiedäkään miltä tuntuu hangata kattoa ja seiniä puhtaaksi ;)
Voiko joku selvittää mikä logiikka on sen kriitiikin takana jota saan kun otan esiin ehdokasrahoituksen epäoikeudenmukaisuuden? RKP:läiset nousevat esiin lyhyesti sanottuna joka nurkasta, ja auto-poliittinen puhetulva tasaiseen tahtiin:
Minun tulisi olla hiljaa, osoittaa kunnioitusta, tietää paikkani, ei pitäisi olla huono häviäjä, ymmärtää että politiikassa tarvitaan verkostoja, kokemusta ja kontakteja. Saan olla iloinen että näin meni, että pääasia on että saimme säilytettyä suomenruotsalaisen mandaatin Brysselissä. Vaalit olivat voitto. Ja säilytimme suomenruotsalaisen mandaatin. Se on pääasia. Hiljaa. Brysselissä.
Oi ei. Niin en ole milloinkaan ajatellut. Minun naiivissa maailmassani EU-parlamentaarikko edustaa valitsijoitaan. Minun naiivissa maailmassani EU-parlamentaarikko edustaa valitsijoitaan. En suostu kutistamaan heitä ääniksi suomenruotsalaisuuden hyväksi. Ehkä juuri tässä olen ymmärtänyt jotain väärin.
— Minulle on paljon tärkeämpää että EU-parlamentissa istuu järkeviä ihmisiä, kuin että he puhuvat ruotsia. —
Se, että on olemassa järkeviä ihmisiä, jotka puhuvat ruotsia, on aivan toinen juttu. Yhtä varmasti kuin että äidinkieli on ruotsi, tai RKP:n jäsenyyt, ei ole asia joka tapaa sen, että ihminen on sopiva EU-parlamentarikoksi… mutta nythän ei ole lainkaan siitä kysymys.
Se mihin reagoin RKP:n ehdokasrahoituksessa oli täsmälleen sama asia kuin se mikä vei minut torille 5 joulukuuta. Epäoikeudenmukaisuus. Miksi minun pitäisi olla siitä hiljaa juuri nyt?
On täysin itsestäänselvää että tietyt voimat RKP:ssä halusivat nimetä minut saalistamaan ääniä joita puolue ei muuten olisi voinut saada. Tästä olen ollut tietoinen alusta asti.
”Sidu, oletko sinä se nuuskaaja?” oli ensimmäinen kommentti jonka kuulin Simonkadulla helmikuussa. ”Kyllä, ja sinulla varmaan on hissin avaimet?” vastasin. Oivalsin heti muutamia viikkoja myöhemmin että hissipoikana toimi Puolueen korkeassa asemassa oleva virkamies.
Kaikki RKP:ssä eivät ole ajatelleet samalla tavoin. Joillekin on ollut tärkeää se mitä olen ja mihin uskon – ei se, minkä tyyppistä nikotiinia käytän, eikä myöskään kalastaminen täysin tuntemattomissa vesissä. Jotkut toiset ovat kohdanneet minut epäluuloisesti – heistä suurin osa on hyväksynyt minut, jotkut ottaneet välimatkaa.
Mutta kukaan – KUKAAN – ei ole käskenyt minua pitämään kitaani kiinni, päinvastoin: monet puolueen sisällä ovat halunneet ratsastaa nuuskapopulismilla äänikertoimia korvaavat dollarinkuvat silmissään:”On hyvä että olet liikkellä, näytä niille, anna kuulua!
Juuri sitähän minä teen, joten miksi heti tämä kritiikki puoluejohdolta, kansanedustajilta ja ruohonjuuritasolta? Ehkä se on vain niin että veistä saa käyttää vain reviirin puolustukseen, ei leikkaamaan pois omia mätäpaiseita?
Onko se siinä tapauksessa niin, että minun pitäisi velvollisuudentuntoisesti olla kiltti, hiljaa ja kiitollinen…pitääkö minun passiivisena katsoa kun se asiayhteys johon minut liitetään lahoaa sisältäpäin? Onko teillä kalpeaakaan aavistusta siitä, kenet nimesitte, RKP?