Alkuperäinen versio: ”Nr 5: Överbeskyddande”
Käännös: Terhikki Mäkelä
Tulin ymmärrykseen joitain vuosia sitten. Aika on juossut pois luotani.
Ostimme uuden auton, – ns. farmarin tietenkin, joka tarvitaan kun saavutetaan ydinperheen keskiarvo (2+2), kun vinyylit varastoidaan vintille ja kun ”best of”-kokoelmat piinallisella tavalla ottavat paikkansa lähimpänä CD-soitinta. Ostaessamme ihannekulkuneuvoamme kommentoin spontaanisti, että emme itseasiassa tarvitse koirakalteria tavaratilan ja takaistuinten väliin. ”Koirakalteri?”, vastasi myyjä, ” Otaksun sinun tarkoittavan tavarasuojaa? Joka suojelee matkustajia mahdollisessa yhteentörmäyksessä?”
Olen nauranut aiemmin ruotsalaiselle klassikkokyltille ”Älä seiso keltaisella reunalla!” ja ”Ylös, ei alaspäin” rullaportaissa, mutta mehän itse olemme menossa samaan suuntaan. Heijastinliivi, vitamiinivalmisteet ja eläkesäästäminen. Vaihdan kesärenkaiksi perheen pyöriin talvikelpoiset nastarenkaat, ilmat pihalle. Olemme varmoja. Katumuspilleri, hepatiittirokotus, hiihtosukat jotka ehkäisevät jalkasientä.
Mikään näistä ei tietystikään ole sinänsä väärin, mutta mitä itse asiassa tapahtuu? Kuinka on mahdollista, että vanhempieni ikäluokan ihmiset juoksivat sillankaidetta pitkin yli virtaavan veden ja laskivat kelkalla alas kaupungin mäkiä? Miksi vältän nolona kertomasta teini-ikäisille lapsilleni kuinka me käyttäydyimme kun olimme heidän ikäisiään.
Uskon että totuus on hieman kaltevalla pinnalla. Kudomme itsemme ja lapsiemme ympärille suojaavan kotelon yrittäessämme liikuttavalla tavalla minimoida elämän riskejä. Samanaikaisesti puhutaan, että olemme tulleet enemmän ja enemmän itsekeskeisiksi, ja olen samaa mieltä. Lapsista tulee individualisteja nopeammin kuin joskus aikaisemmin, ja ihmettelen jos se ei osittain johdu siitä tosiasiasta että me paketoimme heidät itseensä.
Onko näennäinen elämänkontrolli aivan yksinkertaisesti illuusio, jossa me itse asiassa kadotamme todella olennaisen – elämäntilan luomisen? Ei tietystikään aktiivisella pyrkimyksellä huolimattomuuteen, vaan harkitulla yrityksellä välttää rajoittamasta luonnollista kontaktia elämään sellaisena kuin se todella on.
Se kohtaaminen tapahtuu nimittäin ennemmin tai myöhemmin, ja uskon että on tervettä niin aikaisin kuin mahdollista antaa itsensä, ja niiden joita rakastaa, uskaltaa kolhiintua. Pää tulee ehkä kovemmaksi, mutta sielu möyhentyy tavalla joka antaa ihmiselle suuret edellytykset kasvaa.
(Lyhennetty versio ”Aika joka katosi” -kolumnista Jakobstads tidningenissä, marraskuussa 2007)