Alkuperäinen versio: ’Språk och ståltråd’
Käännös: Terhikki Mäkelä
Elämä on joskus yllättävän kyynistä. Joitain päivien sen jälkeen kun kirjoitin tekstin monikielisyyden voimasta, minua tölväistiin suomenruotsalaisuudesta kaksi kertaa vuorokauden aikana.
Viesti oli suurelta osin yhtenevä. ”He ovat hurreja, parempaa väkeä, rannikonruotsalaisia, uskovat olevansa niin pahuksen hyviä. Mikseivät he voi puhua suomea niin kuin tavallinen kansa?” Jotakuinkin näin. Toinen mumisten viereisessä pöydässä, toinen kiljuen blogimuurin anonymiteetin suojassa. Kumpikin yhtä happamia, sisäänpäin kääntyneitä.
Elämäntarkoitukseni ei voi olla se, että yritän osoittaa miten vähän olen parempi, miten minun on vaikeaa olla enää paljoa tavallisempi kuin olen tällaisenani. Jos joku ei halua ymmärtää, en voi häntä siihen pakottaa.
On vain yksi asia jota ihmettelen: Jos se uni joka nousee hämärästä voisi olla totta, jos kaikki erityisen epätavalliset ihmiset voisivat kerralla kadota – kaikki ruotsinkieliset, homot, vegaanit, somalit, siviilipalveluksen suorittajat, ympäristöaktivistit, akateemikot, adventistit, vasenkätiset – ketä jäisi jäljelle jännittämään rautalankaa ympyräksi? Jos se joka puristetaan ahtaalle lopulta perääntyy, mihin jää sortajien joukko? Harhailemaan autiolla ja karulla kentällä, vihdoinkin vapaana, hyvin samankaltaisina, ja olematta mitään.
Tarvitsemme toisiamme jopa vihaan. Kuinka loputtoman paljon enemmän tarvitsemmekaan toisiamme voidaksemme rakastaa?