Alkuperäinen versio: ’Nr 15: Språken begränsar och befriar’
Käännös: Terhikki Mäkelä
Minun käy sääliksi niitä jotka eivät saa puhua ja kirjoittaa omaa äidinkieltään yhteiskunnassa jossa elävät.
Monilla suomenkielisistä ystävistäni on vaikeuksia löytää oikeat sanat kun he ovat hyvin vihaisia tai iloisia, ja sama koskee minua niin suomen- kuin englanninkieltä käyttäessäni. Selkäytimessä oleva kieli tulee esiin kuin iskettäessä polvilumpion refleksipisteeseen. Suorana luontevana ja itsestään selvänä.
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä että arvostukset eivät ole kiinni kielestä. Minun perustavanlaatuinen persoonallisuuteni ei muuta muotoaan puhuessani toista kieltä, ei edes vaikeissa tilanteissa jolloin suomenkielen äärettömän monet erilaiset päätteet haastavat minua, ruotsinkielisen pohjanmaan asukasta. Joskus se sujuu helpommin, joskus se tuntuu turhauttavalta. Tärkeintä on kuitenkin että ihmiset eivät ainoastaan puhuvat keskenään, vaan uskaltavat keskustella.
Olen lumoutunut siitä että yhdessä maassa voidaan puhua useita eri kieliä ja samalla liittyä yhteen jonkun sellaisen kautta joka on sanojen ulkopuolella. Tunnen erityistä yhteenkuuluvuutta useiden suomenkielisten ystävien kanssa – juuri siksi että olemme maanmiehiä, naapureita, muusikkoja joiden kanssa työskentelen, työtovereita.
Ilmaisen itseäni parhaiten ruotsiksi. Ehkä juuri siksi koen tärkeäksi puhua toista kieltä. Ajatukselle tulee terveellistä painoarvoa, koska kielelliset rajoitukseni tekevät tärkeäksi sen että minulla on jotain sanottavaa.
Jos karsimme ja harvennamme suomalaista kielten rikkautta, silvomme samalla itsemme.
Meitä pitää koossa inhimillisyys, ja äidinkielen juurien pitää voida löytää ravintonsa kansanmullasta. Se tekee meistä paljon suurempia kuin mitä meistä voi tulla yksikielisen oman käden kautta.