Alkuperäinen versio: ”Nro 7: Liberalism”
Käännös: Terhikki Mäkelä
Kategorisoinnit ovat vajavaisia, kuitenkin välttämättömiä. Käytämme kuvailevia sanoja voidaksemme järjestää olemassaolon tavalla, jonka voimme ymmärtää ja josta voimme olla yhtä mieltä. Ongelma on, että emme koskaan voi olla varmoja että ymmärrämme nimeämämme asian samalla tavoin kuin muut sen ymmärtävät.
Värit kuvaavat tätä ehkä parhaiten. Ei ole olemassa mitään pysyvää rajaa punaisen, sininen ja vihreän välillä, ja vihreän alueella yritämme minä ja vaimoni usein vakuuttaa toisemme siitä, mitä meidän itse asiassa pitäisi nähdä.
– Ota sininen paitasi! – Sininen? Sehän on vihreä! Otan mieluummin keltaisen. – Tarkoitatko tätä ruskeaa?
Värit kohtaavat, sulautuvat yhdeksi ja muodostavat yhdessä jotain, jota eivät yksinään voi olla. Värien kauneus ja elämänläheisyys rikastuttavat toinen toistaan eivätkä ole lainkaan helposti määriteltävissä. Meidän sanamme eivät ole riittäviä sellaisen dynaamisuuden kuvaamiseen.
Elämän määrittelemättömyyttä voimme käsitellä kahdella tavalla. Voimme tehdä niin kuin minä ja vaimoni koomisissa yrityksissämme vakuuttaa toisemme siitä mikä on mikä. Vaihtoehtona on antaa kaiken lentää vapaana, se on rehellistä mutta samalla siitä on vaikeaa saada otetta. Usein meidän tarvitsee vaihdella molempien näkemysten välillä, ettemme jää kiinni johonkin äärimmäisyyteen.
Mitä sitä vastoin emme ehdottomasti voi tehdä on myrkynvihreän sävyn sormella osoittaminen ja toteaminen: ”Katso nyt tuota – olenhan sanonut, että vihreä on kirkuvaa ja eikä siinä ole mitään tyyneyttä ja painoarvoa.”
Viimemainittu on sitä mitä on tapahtunut värille liberalismi.