Alkuperäinen versio: ”Nr 12: Genderism”
Käännös: Terhikki Mäkelä
Olen yhtä väsynyt naisten epäoikeudenmukaiseen kohteluun kuin sokeaan feminismiinkin. Sen enempää naiset kuin miehetkään eivät ole heikkoja, vaikka toinen sukupuoli niin väittäisikin. Olemme samanarvoisia ja yhdessä vahvoja.
Miehen historia on samalla hyvin paskamainen, sortoa ja hyväksikäyttöä, Luoja ties mitä muuta. Nainen on – viimeaikoihin asti – ollut vastaanottava osapuoli. Irtipäässeen heilurin voimalla on nyt kaikki kääntynyt väkivaltaisesti toiseen ääripäähän. En itse ymmärrä, miksi minun pitäisi automaattisesti tulla hylätyksi suomenruotsalaisena, siviilipalvelusmiehenä, vapaakirkollisena, tai tässä tapauksessa – miehenä.
Naiset ja miehet ovat erilaisia ja samalla vaistomaisesti kiinnostuneita toisiinsa tutustumisesta – lähtökohta ei voisi olla juurikaan parempi kuin se on. Sitten se, että me toisinaan käsittelemme tätä tilannetta niin ennenkuulumattoman väärin, on traagista. Emme kuitenkaan täysin onnistu tuhoamaan perusajatusta.
Toisen ahdisteleminen ei ole koskaan ok. Ei, oli sitten kysymys sukupuolesta, seksuaalisuudesta, etnisestä taustasta, kielestä tai uskosta. Haluaisin nähdä sukupuolisyrjinnästä käytävän keskustelun laajenevan koskemaan syrjintää sen kaikissa muodoissa.
Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudet tulee lopettaa. Tähän kuuluu, listan kärkipäässä, samasta työstä maksettava palkka. Se, että naiset nostavat matalampaa palkkaa kuin miehet on minusta täysin käsittämätöntä.
Tähän sisältyy myös suuri määrä perinnäistä ajattelua siitä miten/missä/miksi naisten ja miesten tulee käyttäytyä tietyllä tavalla – parisuhteessa, perheessä, yhteisössä, julkisuudessa. Kaikki tämä voi muuttua jos uskalletaan kohdata toisemme ihmisinä, jos sinä ja minä kohtaamme toisemme sen sijaan että ”me” suhtaudumme ”heihin”. Loppu – kaikki keskustelu feminismistä ja sovinismista – on itse asiassa paljon vähemmän tärkeää. Tai ainakin paljon vähemmän arvoista.