Alkuperäinen versio: ”Nr 6: Livsvärde”
Käännös: Terhikki Mäkelä
”Katsohan, Patrick, mikään ei ole sen arvokkaampaa kuin mitä joku on siitä valmis maksamaan.”
Näin eräs myyntimies sanoi minulle kun hän selitti syytä siihen, miksi asuntojen hinnat ovat laskeneet niin voimakkaasti tämän matalasuhdanteen aikana, jossa nyt elämme.
Uusi kokemus, ainakin minulle. Jollain tapaa talo tuntuu niin paljon todellisemmalta kuin osakkeet. Kuitenkin talon arvo luhistuu aivan samalla tavoin kuin pörssin. Odotukset, optimismi ja luottamus kasvattavat arvoa – pelko, varovaisuus ja epäilys vähentävät sitä.
Ajatus on arveluttava. Plus ja miinus, voiko kaikki olla niin helposti laskettavissa? Tupakoitsija hinnoitellaan – sairaanhoitokuluja suhteutetaan verotuloihin ja lyhentyneen eliniän perusteella maksamatta jääneisiin eläkkeisiin. Joten tästä tullaan siihen että tupakoitsijat eivät kuormita taloutta, vaan päinvastoin, ovat tulonlähteitä.
Yhteiskunnan kalleimpia ihmisiä ovat ne jotka voivat hyvin, he elävät niin pitkään. Pitäisikö ihmisten voida vähemmän hyvin – tupakoida, raahata ylipainoa – yhteiskunnan talouden hyväksi?
Nuuskakysymystä koskevia poliittisia linjanveroja valaistessa pilkottaa niiden taustalla hyperaktiivinen savukelobbaus. Tekijänoikeuksien puolustamisen varjokuvasta löytyy aggressiivinen levy – ja filmiteollisuus. Rahaa seuratessa hukataan poliittisten aloitteiden ja päätösten perusteet. Se on usein juuri niin yksinkertaista, ja masentavaa.
Näiden tapausten valossa tulee kiitolliseksi siitä että emme vielä ole onnistuneet täysin tuhoamaan luontoa. Luonto puhuu sellaisen tasapainon puolesta, jonka parkkiintuneet ekonomit torjuvat sinisilmäisenä ja naivina.
Onhan kieltämättä taivaallista tuhlausta, että kesäisin kukat ja puut kasvavat ja viheriöivät pudottaakseen vain neljä kuukautta myöhemmin kaikki tuotteet maahan, valmiina haravoitaviksi pois puutarhoistamme. Kuitenkin se, joka kohtaa meidän surullisen lyhyen, fantastisen kauniin kesämme, kantaa hän sen mukanaan läpi elämän, täysin ilmaiseksi.